Ogrecave ehtikin jo tuossa uutisoimaan, että Diana Jones Award 2011 lähti Jason Morningstarin roolipelille Fiasco.
Nyt on varmaan uskottava, että Morningstar on aika kova pelisuunnittelija. Tämä on jo toinen DJ-palkinto; edellinen tuli vuonna 2008 roolipelistä Grey Ranks.
Mikä ihmeen Fiasco?
Satuin tuossa viime viikonloppuna Ropeconissa osumaan Halosen Villen vetämään Fiasco-peliin, joten minulla on kohtuullinen näppituntuma siitä, millaisesta pelistä on kyse.
Fiasco on tyylillisesti näitä uuden aallon yhteisen tarinankerronnan suuntaan taipuvia roolipelejä. Pelissä ei ole pelinjohtajaa, vaan jokainen pelaaja raamittaa vuorollaan kohtauksen. Innoitukseksi valikoidaan läjäpäin genreen sopivia suhteita, tavoitteita, paikkoja ja esineitä. Pelissä sitten jaellaan sympatia- tai inhopisteitä, jotka lopunperin määräävät, miten sille hahmolle käy.
Peli on tyylilajiltaan lähtökohtaisesti surkuhupaisaa rikostarinaa tai kenties veijarimeininkiä. Tai kuten mainoslause sitä kuvaa: “tavallisia ihmisiä, joilla on suuret tavoitteet mutta surkea itsekontrolli”. Cohenin veljesten tai Guy Richien leffojen ystävät ovat kuin kotonaan pelin parissa. Käytännössä tätä lähtökohtaa on kuitenkin jonkin verran laajennettu, kun Morningstar on väsymättömästi puskenut ulos ilmaista varianttia toisensa perään: miten olisi vaikkapa rock-elämä tai vanha kunnon Titanic?
Peli itsessään on varsin yksinkertainen, mutta Morningstar on silti onnistunut lihottamaan sääntökirjaa 130-sivuiseksi. Säännöt on käyty läpi varsin nopeasti, joten läppää löytyy myös lisäsääntöjen, pelineuvojen ja massiivisen peliesimerkin muodossa. Sivusta katsoen vaikuttavat aika turhilta, mutta enpä minä toisaalta ole koko sääntökirjaa lukenutkaan. Riippunee myös pelaajan taustasta, miten hyödylliseksi nämä lisämateriaalit kokee.
Coenin veljekset vs. John Romero
Itse en tietenkään malttanut olla vertailematta Fiascoa Eero Tuovisen Zombie Cinema -peliin. Kumpikin tuntuu puolustavan paikkansa samankaltaisuuksistaan huolimatta. Fiascossa peliasetelman räknäileminen on lystikkäämpää kuin Zombissa miljööstä päättäminen, mutta toisaalta zombipeli tuntuisi tarjoavan selkeämmät ohjeet siitä, millä kriteereillä niitä naapuripelaajien suorituksia tulisi arvioida. Zombie Cinema tukee näin rakenteellisempaa peliä, mutta toisaalta Fiasco tarjoaa runsaasti napakoita koukkuja tarinan improvisoimisen tueksi.
[…] Lauantaina onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään mukaan Ville Halosen vetämään Fiasco-peliin. Fiasco on lyhyesti sanottuna yhteistä tarinankerrontaa painottava roolipeli epäonnisista pikkurikollisista. Peli on kriitikoiden suosiossa; se pokasi tässä päivänä muutamana arvostetun Diana Jones -palkinnon (lue lisää Roolipelitiedotuksesta). […]
Ville Halonen kirjoitti tähän liittyen (lue koko puheenvuoro):
“Pieni Fiascon puolustuspuhe, muuten, vastauksena sun muualla esittämään kritiikkiin. Mä oon aina kokenut epilogivaiheen toimivan hyvin ja diggaan sen tarjoamasta luovasta haasteesta: kun saan vain muutaman lauseen, miten kuvailen hahmoni lopullisen kohtalon? Enemmän pelatessa alkaa hahmottaa paremmin varsinaisen tarinan ja epilogin välistä dynamiikkaa ja voi alkaa viedä tarinaa (ja hahmoa) enemmän sellaiseen suuntaan, että epilogi on mielekäs. Jos hahmolle esimerkiksi alkaa kertyä reilusti yhden värisiä noppia, sen tarinaa kannattaa alkaa viedä ajoissa siihen suuntaan, että messevät tulokset suuntaan tai toiseen ovat mahdollisia.
Kirjassa on enemmänkin puhetta pelin hienovaraisuuksista ja musta sen pituus kyllä puolustaa paikkansa – erityisesti aloittelijoille, jotka eivät tunne GM:ttömiä tarinapelejä. Con-ympäristössä en kuitenkaan alkanut sen pidemmin puhua erilaisista peli- tai luovista strategioista, koska ne olisivat luultavasti menneet hukille ja sekoittaneet sääntöjen selitystä.
Esimerkki: pelaajalla on jo kaksi valkoista noppaa ekasta näytöksestä. Hahmonsa on kuitenkin vastenmielinen nilkki, jota muut pelaajat inhoavat. Jos pelaaja kuitenkin haluaa, että hahmolleen käy lopussa hyvin, hän tarvitsee valkoisia noppia. Niitä saadakseen hän voi joko raamittaa seuraavan kohtauksen siten, että kaikki muut pelaajat vasten tahtoaan haluavat hahmon onnistuvan; tai hän voi haluta ratkaista kohtauksen itse ja taata valkoisen nopan, edellyttäen että muut pelaajat eivät raamita hänelle sellaista kohtausta jossa hän ei itse halua onnistua.
Kerronnallisuudestaan ja vapaamuotoisuudestaan huolimatta tossa on jänniä pelillisiä aineksia, jotka eivät välttämättä aukea lukematta kirjaa tai pelaamatta enemmän. Hurjan neljän pelikerran kokemukseni perusteella väitän, että ton pelaaminenkin on taitolaji, ja tarinoista tulee sitä luontevampia ja vaikuttavampia mitä enemmän sitä pelaa. Mullahan esimerkiksi eräs peli Antarktiksella vähän lässähti, kun tein liian sympaattisen hahmon, jonka halusin onnistuvan (suojeli pingviinejä eikä kukaan halunnut, että pingviineille käy huonosti), ja koska pelin kohtaukset olivat liian tiheästi toisissaan kiinni eikä mielekästä raamitus/ratkaisu-dilemmaa oikein koskaan päässyt pelaajille syntymään. Fiascon mekaniikka yksinkertaisesti ei pääse parhaiten tuossa oikeuksiinsa. Voi hyvinkin olla, että epilogisi lässähti siksi, että kyseessä oli sun eka pelikerta etkä tiennyt etukäteen millainen pelin epilogivaihe on, ja siksi et ollut valmistellut hahmoasi useammanlaisiin lopputuloksiin.
Tarkemmin sanoen: pelimekaniikkahan on suunniteltu siten, että alussa on hahmoja, joista ainakin useimmilla on suuria tavoitteita; sitten tulee mutkia matkaan; ja lopuksi katsotaan, mitä hahmon tavoitteille tapahtui. Jos hahmolleen ei tee tavoitteita aluksi tai luo niitä matkan varrella, epilogi voi tuntua hassulta: ‘Häh, miten niin mun hahmo sai kaiken tavoittelemansa – eihän se edes tavoitellut mitään!’ Pelaajien alussa saamat hahmot ovat määritelmällisesti päähenkilöitä, joiden kohtalon pitää olla kiinnostava; sivuhenkilöt ovat EPH:ita ja kenen tahansa pelattavissa.”